Yli vuosi on kulunut siitä, kun Suomi siirtyi COVID-19 pandemian myötä uudenlaiseen aikaan. Etätyöskentelystä tuli uusi normaali. Kauppaan lähdettäessä käsi hakeutuu jo puoliautomaattisesti maskilaatikolle. Kaupassa käynti tuntuu vähintään yhtä eksoottiselta kuin ennen matkat Haaparannalle. Kokemuksia on kertynyt erilaisista koronaan liittyvistä asioista niin paljon, että niistä voisi kirjoittaa romaanin. Kerron tässä lyhyesti, miten itse olen tämän vuoden kokenut.
Olin vuosi sitten helmikuussa vaimoni ja kahden ystäväpariskunnan kanssa lomamatkalla Israelissa. Silloin koronavirus oli jo vähitellen leviämässä maailmalla, mutta Suomen tilanne oli vielä rauhallinen. Muistan, että lentokentällä tuli automaattisesti kiinnittäneeksi hieman enemmän huomiota missä kulki ja mihin käsillään kosketti. Matka onnistui kuitenkin erittäin mukavasti ja kaikki pysyivät terveinä. Helmi-maaliskuun vaihteessa myös työpaikalla alettiin kiinnittämään enemmän huomiota tautiuhkaan. Maaliskuun puolivälissä itsekin siirryin etätyöskentelyyn työnantajan linjauksen mukaisesti.
Maaliskuussa käynnistimme myös tutkimusprojektin, jonka kautta pyrimme ymmärtämään paremmin koronaviruksen infektiomekanismeja. Kirjoitimme tutkijakollegan kanssa – lähes yötä päivää – ensimmäisen tähän liittyvän artikkelin maalis-huhtikuussa 2020. Havaitsimme, että koronaviruksen vastaanottajamolekyyliä eli reseptoria (ACE2-proteiini) ilmentyy laajalti elimistön eri kudoksissa. Yllättävää oli nähdä, että reseptoria oli erittäin vähän alempien hengitysteiden alueella, vaikka koronaviruksen hankalat oireet usein liittyvät tulehduksiin erityisesti keuhkoissa. Osoitimme myös, että reseptorimolekyylin ilmentyminen ei merkittävästi korreloitunut sukupuoleen eikä ikään, vaikka SARS koronavirusinfektio on keskimäärin vakavampi miehillä kuin naisilla ja korkeampi ikä lisää alttiutta vaikeammalle taudille. Lähetimme artikkelikäsikirjoituksen arvioitavaksi erääseen amerikkalaiseen huippulehteen, josta pitkän odottamisen jälkeen tuli kolme erittäin laadukasta ja pitkälti positiivista asiantuntijalausuntoa sekä kaupan päälle kohtelias hylkäys. Lausuntojen perusteella laadittujen korjausten jälkeen lähetimme käsikirjoituksen tarjolle uuteen tiedelehteen ja kolmen uuden asiantuntijalausunnon perusteella teimme lisää korjauksia. Vielä niidenkin jälkeen yksi asiantuntijoista pyysi aivan uusia lisäyksiä artikkeliin. Noiden aika mittavien muutosten jälkeen artikkeli lopulta hyväksyttiin julkaistavaksi PLOS ONE -lehteen ja se löytyy osoitteesta: https://journals.plos.org/plosone/article?id=10.1371/journal.pone.0240647
Kesä 2020 saatiin viettää varsin rauhallisissa tunnelmissa COVID-19 pandemian suhteen. Kuten moneen muuhunkin perheeseen, myös meille tuli keväällä koiranpentu, jonka myötä kesälle kertyi aika paljon ”vauhtia ja vaarallisia tilanteita”. Saimme tehtyä lähes jokavuotiseksi perinteeksi muodostuneen matkan Norjaan. Ruotsin raja oli toki kiinni, mutta Norjaanhan me olimme menossakin. Tällä kertaa kalaonni oli vaatimaton, mutta matka oli muuten menestys. Samalla saimme kerättyä kolmisenkymmentä litraa hilloja Ranuan ja Pudasjärven soilta, mikä oli suureksi lohduksi koronakesän keskellä.
Kesällä kansainvälisiin tiedelehtiin alkoi ilmaantua artikkeleita, joissa kerrottiin koronainfektion pitkäkestoisista oireista. Jopa kymmenillä prosenteilla akuutin infektion sairastaneista oli todettu pitkäkestoisia oireita. Näistä toimittajat alkoivat kyselemään enemmän ja yritin antaa vastauksia tutkitun tiedon perusteella. Syksyllä arvostamani suomalainen Duodecim-lehti pyysi katsausartikkelin tuosta aiheesta ja lupasin kirjoittaa sellaisen. Olen vuosikymmenten aikana kirjoittanut aika paljon tekstejä eri julkaisusarjoihin, mutta kieltämättä tuo pitkäkestoista COVID-19 tautia koskeva artikkeli oli yksi haastavimmista. Tasokkaita tieteellisiä tutkimuksia oli tuosta aiheesta vielä niukasti saatavilla ja tiesin, että kyseinen artikkeli olisi ensimmäinen aihepiiriin liittyvä laajempi katsaus Suomessa. Artikkeli julkaistiin vuoden 2021 puolella ja löytyy internetistä: https://www.duodecimlehti.fi/lehti/2021/5/duo16034?keyword=parkkila%20seppo
Syksyllä käynnistyi myös Business Finlandin rahoittama pilottihanke Licence to Breath (https://sites.tuni.fi/corelab/uutiset/licence-to-breath-hanke-selvittaa-koronaviruksen-leviamista-ja-sen-ehkaisya-sisatiloissa/ ). Sain olla mukana tuossa monitieteisessä hankkeessa, jossa selvitettiin koronaviruksen leviämistä ja sen ehkäisyä sisätiloissa. On ollut hienoa olla yhteydessä eri alojen asiantuntijoihin, joita yhdisti tavoite kehittää turvallisempia sisäilmaympäristöjä – ei pelkästään koronaviruksen taltuttamiseksi, vaan myös tulevien virusepidemioiden estämiseksi. Tämä työ tulee toivottavasti jatkumaan lähitulevaisuudessa vielä suuremmalla tutkijajoukolla.
Viime päivinä on puhuttu uutisissa exit-strategiasta. Valmistaudumme siis jo koronan jälkeiseen aikaan. Se millä aikataululla paluu normaaliin voi tapahtua, riippuu monesta tekijästä: rokotteiden saatavuudesta Suomeen, rokotusten toteutumisesta, uusien virusmuunnosten syntymisestä ja leviämisestä, COVID-19 pandemian tilanteesta kansainvälisesti, jne. Juuri nyt eletään tässä suhteessa hyvin ratkaisevia aikoja. Suomessa tartunnat ovat jo kääntyneet hieman laskuun, mikä antaa toivoa paremmasta. Erityisesti enemmän rokottaneiden maiden tilastot osoittavat positiivista kehitystä. Olen entistäkin vakuuttuneempi, että selviämme tästä viheliäisestä viruksesta. On hienoa nähdä, kuinka tiede, terveydenhuolto ja ihmiset maailmanlaajuisesti käyvät taistelua yhteistä virusvihollista vastaan. Reilun vuoden aikana on maailmalla julkaistu 121000 COVID-19 pandemiaan liittyvää tieteellistä artikkelia. Viruksen ja ihmisen välillä on valtava ero ihmisen eduksi. Meillä on aivot ajatella – virukselta ne onneksi puuttuvat.